Pitkä tietoinen hiljaiselo ja keskittyminen omaan tekemiseen on kannattanut. Tämä on vasta alku ja paljon on vielä työtä tehtävä, jotta yllän niihin henkisiin ja fyysisiin tavoitteisiin joita itselleni olen asettanut.

”Se mitä viime kesänä seiväspaikalla olin on nyt hämmästyttänyt -ja ilahduttanut poissa olollaan. Hyppääminen on ollut hauskaa ja olen nauttinnollista. Tuloksista viis, kunhan fiilis on tämä jokaisen kilpailun jälkeen.” -Näin ajattelin Someron seiväskarnevaalien jälkeen, joissa parhaakseni jäi 540cm.

Lähes tasan vuosi sitten tilanne oli eri. Muistan vielä elävästi tilanteen Kuopion Kalevan kisojen finaalista. Oli aloituskorkeuteni 480cm, siis kyllä 480cm tällä kaudella ylimmilläni olen aloittanut korkeudesta 535cm ja saanut tuloksen, silloin en saanut. Olin juuri juossut läpi toisen kerran ja heittänyt seipään radalle. Minua kadutti se, että heitin seipään ja sillä tavalla näytin negatiiviset tunteeni. Riisuin kilpailupaidan pois ja olin valmis luovuttamaan ennen viimeistä yritystäni. Katsomosta kuulin miehen huudon, joka huusi ”Eemeli kokoa itsesi”. Mietin päässäni ”turha sitä on pyristellä kun on jo paska housussa”. Päätin kuitenkin yrittää. Menin radan päähän mielessäni vain tuo huuto ”Eemeli kokoa itsesi”. Samalla paine omassa päässä alkoi kasvaa ja tunteet alkoivat tulla pintaan. Loppu onkin luettavissa edellisestä noin vuosi sitten kirjoittamastani kirjoituksesta.

Tulevana viikonloppuna kilpaillaan taas Suomenmestaruuksista tällä kertaa Porissa, jossa olin ensimäisissä Kalevan kisoissa vuonna 2005, joten nämä tulevat olemaan 11:st Kalevan kisat, jossa olen urheilijana mukana. Tavoittelen viidettä Kalevan kisa voittoani ja samalla kymmenettä aikuisten Suomenmestaruutta. Olenko jo niin vanha, että oikeasti tavoittelen kymmenettä aikuisten Suomenmestaruutta? Tähän kun lisätään ne kolme hopeaa joista yksi on 7-ottelusta niin voisi miettiä, jotta on se jotain aikaan saanut.

Mitalit ovat mitaleita ja tulokset ovat tuloksia. Joskus ne kuitenkin unohtaa. Luin tuossa toissapäivänä rakkaan ystäväni Sami Itanin lopettamispäätöksestä. Ja samalla mietin oman urheilun perimäistä olemusta ja syytä. Ovatko ne mitalit, tulokset, maine ja mammona se syy jatkaa? Vai se mitä olen urheilulta saanut enkä osaa päästää irti? Ymmärsin Samin tekstiä lukiessani, että se mitä olet urheilusta saanut ei katoa mihinkään vaan seuraa sinua lopun elämääsi. Mietin tätä kirjoittaessni vielä pitkään, että mikä on se syy. Mietin hyppäisinkö seivästä jos en menestyisi? Ensin ajattelin, että en! Olenko niin pinnallinen ihminen, että en hyppäsi jos en edes välillä voittaisi.

Sitten tajusin minulle voittaminen on itsensä voittamista ja tavoitteiden saavuttamista joita olen itselleni asettanut.

Kilpailuun pitää aina lähteä voittamaan, muuten ei ole järkeä osallistua, nyt tiedän mitä se voittaminen tarkoittaa. ITSENSÄ VOITTAMISTA! Se mitä siihen vaaditaan on vain sinun käsissäsi. Kalevan kisoissa ratkotaan mestaruuksia (40 lajissa?) ja urheilijoita on satoja, jokainen ei voi voittaa kisaa, mutta jokainen voi voittaa itsensä! Tsemppiä kaikille Poriin ja muistetaan kannustaa toisiamme! Olemme yhtä suurta perhettä, joka ei hylkää eikä unohda!

-Eemeli-